Loppukevät ei ole tuonut elämääni uutta, ei ainakaan suhderintamalla. Olen valmistunut maisteriksi, saanut uuden työtittelin ja yrittänyt totutella elämään, johon kuuluu työ ja vapaa-aika eikä enää asiaa nimeltä opiskelu. Huonolla menestyksellä: sekoitan vuorokaudenajat ja teen töitä iltamyöhään, aamuvarhain ja välillä viikonloppuisinkin vain siksi, että tiedän sen olevan mahdollista ja tarkoittavan lyhyempää perjantaipäivää. Jossain vaiheessa on taas otettava itseä niskasta kiinni, mutta sitä odotellessa olen ehtinyt päästää asuntoni lehtivuoren mahdottomiin mittoihin ja kääntää kelkkani, mitä deittimaailmaan tulee.
Pitkän taistelun jälkeen minun on viimein ollut myönnettävä, että Tinder on vienyt voiton perinteisemmistä deittisivustoista. Pitkään pidin tiukasti kiinni Suomi24 Treffeistä ja OkCupidista ja vilkaisin Tinderiä vain pakon edessä. Tänä keväänä on kuitenkin käynyt selväksi, että muilla sivustoilla käyttäjämäärät ja taso ovat laskeneet siinä määrin, etten enää törmää kiinnostaviin ihmisiin kuin harvoin ja vahingossa. Ystäväni suosituksesta poistin Tinderin ja asensin sen uudestaan, ja kappas kummaa – yhtäkkiä kiinnostavia yhteydenottoja on tullut enemmän kuin koskaan, viestejä niin paljon etten ehdi pitää kaikkia keskusteluja yllä enkä selailla uusia profiileja edes läpi.
Parit treffitkin olen onnistunut loppukevääseen mahduttamaan.
Deittini numero 30 oli oikeastaan pikemminkin kaupungissa vieraileva kiinnostava tuttavuus kuin potentiaalinen kumppaniehdokas: jalat maassa oleva amerikkalainen mies, joka oli saapunut Suomeen tapaamaan täällä kansainvälisissä tehtävissä työskentelevää isäänsä. Kävimme pitsalla, juttelimme suomalaisesta ruokakulttuurista, heitimme ohimennen näkevämme ehkä uudelleen vielä myöhemmin viikolla. Emme nähneet. Treffien saldona yksi uusi Facebook-kaveri ja treffienglannin keskustelutunti – positiivisen puolelle jäätiin.
Deittini numero 31 edusti jälleen sarjaamme "peruskiva perusteekkari". Opinnot takana, oman alan työpaikka plakkarissa, harrastuksena basson soitto ja – totta puhuen enempää en koko tyypistä edes muista. Se kertonee tarpeeksi. Jos mies olisi kysynyt vielä toisille treffeille, olisin saattanut lähteä, mutta ei kysynyt, ja pari viikkoa myöhemmin poistin väliaikaisesti Tinder-profiilini ja sitä kautta myös ainoan yhteytemme. Ei pitempää muistijälkeä, ei hyvässä eikä pahassa.
Deittini numero 32 oli edellisiin verrattuna aivan toista sarjaa. Tinder-löytö tämäkin – mies oli antanut minulle superliken eli tykkäyksen, joka muista poiketen näkyi minulle jo ennen kuin olin itse edes ilmaissut juuta tai jaata. Hyvä alku: tunne siitä, että on toisen silmissä jollakin tavalla erottunut joukosta, on tietysti kiva. Tinderissä juttu luisti paremmin kuin monenkaan kanssa, ja kun viikkojen keskustelun jälkeen viimein tapasimme, tunsin tuntevani miehen jo sen verran hyvin, ettei kutsu metsäkävelylle tuntunut epäilyttävältä. Rikoin kaikkien treffioppaiden ohjeita tavata ensimmäisen kerran julkisella paikalla, ja kävely alkukesäisen vehreässä metsässä, kallioilla ja joenrannassa osoittautui juuri niin ilahduttavaksi kuin oletinkin. Pyörähdimme vielä miehen luona, joimme kokista ja keskustelimme. Oli helppo olla. En voinut olla huomaamatta, että miehen pukeutumistyyli ja kihartuvat hiukset olivat kovasti mieleeni. Potentiaalista ainesta!
Mieskin vakuutti haluaan tavata vielä toisenkin kerran. Ongelma on kuitenkin tämä: treffeistä on pian kolme viikkoa, emmekä vieläkään ole nähneet uudelleen. Jokseenkin aktiivisesta viestittelystä huolimatta aikataulut eivät ole osuneet yksiin, jompikumpi on ollut reissussa tai kiireinen tai kipeä – ja pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, onko kyse sittenkin vain siitä, ettei mies olekaan niin innokas näkemään kuin ehkä toivoisin. Alkuviikosta tosin kohtasimme, tavallaan. Kävi ilmi, että olimme molemmat hankkineet liput yhteisen suosikkibändimme keikalle, ja vaikka hän oli permannolla ja minä yläkatsomossa, onnistuin bongaamaan hänet ja hän minut. Vilkutimme toisillemme, jatkoimme keikkaa ja katosimme jälleen omille teillemme.
Omalla kohdallani halu tavata olisi edelleen kova, mutta jos toisia treffejä ei ensi viikkoon mennessä tunnu järjestyvän, on varmaan pakko kohdata tosiasiat ja päästää irti. Harmi.
Kun edellinen juttu ei oikein ole tuntunut etenevän, tapasin viime viikonloppuna deittini numero 33. (33! Herranjestas, miten näitä alkaakin jo olla!) Tähän herraan tutustuin uudehkon, hieman Tinderin tapaan toimivan mobiilisovelluksen Happn:n kautta jo kuukausia sitten, mutta keskustelumme oli aina välissä ehtinyt hiipua, kunnes mies keksi viimein ehdottaa tapaamista suoraan. Kävihän se! Aiemman deittituttavuuteni tapaan myös tämä mies oli amerikkalainen, ja huolimatta palavasta rakkaudestani kaikkea brittiläistä kohtaan totesin tapauksen varsin mukavaksi ja fiksuksi, ihan kivan näköiseksikin. Miehellä oli ollut takanaan raskas viikko ja treffit alkoivat hieman kankeasti, mutta illan edetessä yhteistä juteltavaa tuntui kuin tuntuikin löytyvän, ja lopulta jatkoimme oluilta kävelylle, kävelyltä toisille oluille ja sieltä vielä syömään – viisi tuntia vierähti nopeasti. En rakastunut päätä pahkaa tai välttämättä edes ihastunut vielä kovin syvästi, mutta jotakin kiinnostavaa miehessä oli. Vaihdoimme numeroita ja olemme tällä viikolla viestitelleet hieman, enkä ihmettelisi, jos näkisimme vielä toisenkin kerran. Katsotaan.
Toistaiseksi ei siis suurempia romansseja, mutta ei sentään aivan hiljaistakaan. Antaa kesän yllättää ja ehkä bloggaamisenkin taas lähtevän käyntiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti