Elämäni kaveripojat

Viime viikot ovat olleet melkoista hulabaloota. Töitä ja opiskelua, opiskelua ja töitä. Tässä blogissa en ole puhunut kovinkaan paljon elämästäni noin yleisesti, mutta vuodenvaihteessa mainitsin käyneeni jännittävässä työhaastattelussa, ja se päättyi lopulta varsin onnellisesti: sain paikan. Työ on haastavaa, mielekästä  ja hauskaa, mutta päivät venyvät toisinaan pitkiksi ja iltaisin olen väsynyt, vaikka onnellinen. Samaan aikaan päällä on ollut pienoinen gradukiri, joka on haukannut loputkin vapaa-ajastani. Ei siis ole sattumaa, että blogi on ollut hiljainen, lukemista odottavien sanomalehtien vuori on kasvanut huojuviin mittoihin ja unohdan vastata kavereiden viesteihin ja hoitaa arjen juoksevia asioita.

Valitettavasti hulabaloo ei ole yltänyt miesrintamalle. Hiljaista on, hiljaisempaa kuin aikoihin. Suomenruotsalaisherran kanssa tilanne tuntuu taas kääntyneen kaverivaihteelle, ja muitapa ei ole kuvioissa ollutkaan. Suomi24:n ja OkCupidin puolella meininki tuntuu hieman hiljentyneen parhaista päivistä, ja Tinder ei edelleenkään ole itselleni mieluisin deittailuareena.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämässäni olisi miehiä. Blogissani olen puhunut monenlaisista herroista, mutta yksi elämääni hyvinkin suuresti vaikuttava ryhmä on vielä kokonaan käsittelemättä: kaveripojat.

Sattuu nimittäin olemaan niin, että erityisesti opiskelupaikkakunnallani merkittävä osa läheisimmistä ystävistäni on miespuolisia. Blogin puolella heistä on aiemmin vilahtanut vain Humanistikaveri, mutta muitakin on. Erityisesti niin kutsutun sinkkukerhomme jäsenet ovat minulle tärkeitä ja läheisiä. Humanistikaverin lisäksi miesvahvistukseen kuuluu kaksi muuta tyyppiä, joista ensimmäinen on omalla tavallaan suloinen tuleva lääkäri ja toinen analyyttinen ja pohdiskeleva vastavalmistunut konsultti. Huomattavan tyylikkäitä ja fiksuja poikia kaikki, sosiaalisia ja juhlissa viihtyviä. Osin sinkkukerhomme ansiosta meidän kaikkien välillä vallitsee luottamus, jonka turvin puhumme ihmissuhdeasioistamme ja elämästämme yleensä hyvinkin avoimesti. Joka väittää, ettei miehiä kiinnosta juoruilla ja analysoida ihmissuhteita, on pahasti väärässä. Nämä pojat tietävät käytännössä kaikista treffeistäni ja entisistä ihastuksistani, ja he voivat sanoa samaa minusta. Tapaamme ainakin joissakin merkeissä viikoittain, ja juuri heidän puoleensa käännyn yleensä ensimmäisenä, kun kaipaan etkoiluseuraa tai kaveria leffaan.

Ystävyytemme kannalta tärkeää on, että sinkkukerhon poikien kanssa minulla ei koskaan ole ollut meneillään mitään kaveruutta suurempaa. Humanistikaverin luokse olen aikoinaan päätynyt yöksi pari kertaa ja Lääkiskaverinkin kerran, mutta kummassakin tapauksessa lähtökohtana oli enemmän loppuillan läheisyydenkaipuu kuin varsinainen ihastuminen kumpaankaan suuntaan. Välimme eivät muuttuneet millään tavoin tapausten jälkeen, ja siitä olen iloinen. Konsulttikaverin kanssa minulla taas ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.

Olen hirvittävän iloinen, että elämässäni on niin paljon kaveripoikia. Suhteiden kannalta tällä on vaikutusta yhteen seikkaan: mustasukkaisuus ei mahdu kuvioihin. Jos mies olisi sitä mieltä, ettei minulla ole mitään syytä hengata kahdestaan muiden miesten kanssa, jutusta ei tulisi yhtään mitään. Myös kaveripoikani ovat toisinaan joutuneet samojen kysymysten eteen. Konsulttikaverin edellinen tyttöystävä oli mustasukkainen minusta, vaikka tunsimme tytön kanssa myös toisemme ja tulimme hyvin juttuun – tai niin ainakin kuvittelin. Se juttu ei kauan kestänyt, vaikka tietysti eroon oli muitakin syitä.

Joku on joskus väittänyt, etteivät miehet ja naiset voi pohjimmiltaan koskaan olla vain pelkkiä kavereita. Pötypuhetta, sanon minä. Olisi kummallista ajatella, että ihmisten välillä on oltava romanttista kipinää tai sitten ei yhteyttä ollenkaan. Turha rajojen asettelu ja omistushaluisuus katkaisevat varmasti monta hyvää ystävyyttä. Se on sääli.


CC-kuvat täältä ja täältä.