torstai 29. tammikuuta 2015

19. deittini: opiskelijakollega toisesta kaupungista

On eräs treffikumppani, josta en ole sanonut blogissani vielä oikeastaan mitään, vaikka syytä ehkä olisi. Totta puhuen kirjoitan tätä melkoisella viiveellä: ensimmäisistä treffeistä on jo pian kaksi kuukautta. En kuitenkaan aikanaan saanut tekstiä aikaiseksi kahdestakaan syystä. Ensimmäinen oli se, että heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin lähdössä Saksaan, eikä mielessäni pyörinyt sillä hetkellä juuri muuta kuin Brittimies. Toinen oli se, että en osannut täysin päättää, mitä ajatella koko treffeistä.

Lähdetäänpä alusta. Kyseessä on tosiaan sama tyyppi, josta olen blogista syksyn aikana maininnut: ainoa Tinder-tuttavuuteni, jonka kanssa olen jatkanut keskustelua muutamaa viestiä pidemmälle. Mies opiskelee täsmälleen samaa alaa kuin minäkin, kirjoittelee poikkeuksellisen hauskalla ja ilahduttavalla tyylillä ja näyttääkin ihan mukavalta, ainakin minun silmiini.  Olemme viestitelleet säännöllisesti syyskuusta lähtien, joten tapaaminen oli lopulta vain ajan kysymys.

Eräänä sunnuntaina mies lopulta hyppäsi bussiin ja tuli moikkaamaan minua ilman mitään sen suurempia tekosyitä päätyä juuri tänne. Iltapäivä oli arkisen mukava. Söimme patongit, kävimme kodinkoneliikkeessä ihmettelemässä vekottimia ja etsimässä jonkinlaisen musiikkilaitteen osaa (mies soittaa, minä en) ja lopuksi vielä kahveilla ennen kuin treffikumppani palasi takaisin kotia kohti. Oli mukavaa: juttu kulki, tyyppi vaikutti kaikin puolin kivalta. Täytyy kuitenkin myöntää, että nelisen tuntia yhdessä tuntui pidemmältä ajalta kuin ehkä joidenkin aikaisempien deittien kanssa. Vaikka puhetta riitti, keskustelu jäi melko pinnalliseksi ja päätyi lopulta aina samoihin, arkipäiväisiin kysymyksiin. Mitenkäs gradu, ootko vielä kesätöitä miettinyt?

En ihastunut, en tuntenut mitään kaveruutta kummempaa vaikka mielelläni olisin sen tehnyt. Jälkeenpäin mies laittoi kuitenkin viestiä ja ilmaisi, että oli tykännyt iltapäivästä. Jatkoimme juttelua niin kuin ennenkin. Arvelin, että pintapuolinen keskustelu saattoi johtua myös jonkinlaisesta alkujännityksestä ja päätin, etten kuitenkaan tyrmää juttua alkuunsa. Jos viestit ovat niin loistavia, ehkä keskustelukin muuttuisi sellaiseksi vielä ajan kanssa?



Tiistaina mies oli tulossa jälleen piipahtamaan kaupunkiini, joten sovimme lounaan. Opiskelijaruokailussa ei ollut sen suurempaa romanttista vivahdetta, mutta sen jälkeen lähdimme vielä pitkälle kävelylle kaupunginosaan, joka oli tutumpi miehelle kuin minulle. Hän esitteli paikkoja minulle ja mukavaa oli, oikein mukavaa. Eikä silti taaskaan sen enempää. Keskustelumme ei vieläkään ollut säkenöivää, en tuntenut suurta sielujen sympatiaa enkä hätkähtänyt, jos kätemme vahingossa koskettivat.

Tapaamisesta on kaksi päivää, enkä vieläkään ole saanut kirjoitettua hänelle mitään sen jälkeen. Mitä sanoisin? Voisin tietysti jatkaa sitä samaa, kevyen miellyttävää keskustelua, jota olemme käyneet syyskuusta asti. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että hiljalleen olisi myös aika ottaa kantaa siihen, mitä meidän kahden välillä on – tai mitä ehkä pikemminkään ei ole. Sillä aika varmalta se alkaa näyttää: kipinää ei vain ole.

Olen itse väittänyt, että jos jutussa on mitään potentiaalia, sen tuntee jo ensimmäisillä treffeillä. Tässä tapauksessa kyse ei siis ole siitä, ettenkö voisi ihastua nopeasti tai että kiinnostuisin ihmisestä vasta tutustuessani häneen paremmin. Jotenkin tämä kaikki vain tuntuu liian arkiselta jo heti alkuunsa.

Ehkä jossain pääni sisällä elättelen vieläkin hattaraisia unelmia sanavalmiista ja syvällisestä herrasmiehestä, joka ottaa ohjat käsiinsä ja osoittautuu itsevarmaksi hurmuriksi jo ensitapaamisella. Sellainen mies ei ehdottaisi lounaspatonkeja vaan kunnon ateriaa viihtyisässä pikku ravintolassa. Sellainen mies sanoisi suoraan, että on kiinnostunut ja toivoisi uutta tapaamista mahdollisimman pian. Sellaisen miehen kanssa gradut ja kesätyöt tuntuisivat täysin toisarvoiselta jutunjuurelta – olisi vain niin paljon muutakin puhuttavaa.

Onkohan sellaista miestä olemassakaan?


En tiedä, mutta ainakaan tässä jutussa en lopulta näe tulevaisuutta, niin hauskoja ja sympaattisia kuin viestit ovatkin. Ei mikään suhde voi perustua pelkkään tekstiin.

Harmi. Kaikki ulkoiset kriteerit olisivat olleet kohdallaan, kaikki muodolliset vaatimukset täyttyneet. Tässä käy kivuliaan selväksi nettimaailman ja todellisen maailman ero: vaikka juttu toimisi edellisessä, se ei välttämättä ota onnistuakseen jälkimmäisessä. Ihmiset ovat monimutkaisia otuksia, ja parisuhteen etsinnässä pelkkä järki ei paina paljoakaan.

maanantai 19. tammikuuta 2015

20. deittini: kanadalainen metsuriseksuaali

Muiden seikkailujen ohessa kunnostauduin viikonloppuna pitkästä aikaa myös nettideittirintamalla. Jo alkuviikosta uumoilin, että edessä saattaisi pian olla treffit kanadalaismiehen kanssa. Näin kävi!

Alun perin mies lähestyi minua OkCupidissa jo alkusyksystä. Aloitusviesti ja profiili jäivät mieleen mukavan persoonallisina (rehellisesti: lupaavimman oloinen tyyppi varmaan viimeiseen puoleen vuoteen), mutta jostain syystä yhteydenpito jäi tuolloin ainoastaan muutamaan viestiin. En lopulta vain tullut vastanneeksi, vaikka en itsekään tiedä, miksi. Vuodenvaihteessa päätin taas kunnostautua deittirintamalla ja lähestyin miestä uudestaan. Treffit oli sovittu varsin vikkelästi. 

Tarkoituksenamme oli tavata jo torstaina, mutta miehelle tuli esteitä ja siirsimme tapaamisen lauantai-iltapäiväksi. Vielä aamulla herätessäni vieraasta kaupunginosasta pää kipeänä kirosin hieman lupailujani, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin kotiin ja suihkuun, selätin krapulan ja ehdin tapaamispaikallemme aivan ajoissa ja freesinä.


Olimme sopineet lounastreffit uudehkoon vietnamilaisravintolaan kello kahdeksi. Mies varoitteli etukäteen, että saattaisi tulla hieman myöhässä, joten osasin varautua asiaan, mutta vartin yli aloin tulla levottomaksi. Norkoilin ravintolan aulassa enkä voinut olla huomaamatta, että yhdessä nurkassa istuskeli yksinään mies, joka muistutti kovasti treffikumppanini profiilikuvaa. Tämä ei ollut tilannut mitään ruokaa, räpläili vain kännykkäänsä, ja minä yritin tuijotella hänen suuntaansa ja päästä selville, oliko kyseessä kanadalaismies vaiko ei. Mies ei kuitenkaan tuntunut noteeraavan minua millään lailla, joten en rohjennut astella hänen luokseen tarkistamaan henkilöllisyyttä. Lähetin OkCupidissa viestin ja kyselin, olisiko mies jo sattumalta paikalla. Ei vastausta.

Kaksikymmentäviisi yli nurkassa istuva mies poistui paikalta, ja äkkiä koko homma rupesi arveluttamaan minua. Olisinko juuri saamassa deittiurani ensimmäiset oharit? Vai oliko äsken poistunut mies ollutkin treffikumppanini, joka ei vain ollut hoksannut minua? Lähetin OkCupidissa vielä toisenkin viestin, ei vastausta. 

Kiertelin paikalla vielä viisi minuuttia. Puolelta päätin, että tämä oli nyt tässä. Mies ei siis tulisi, minkäs teet. Olin juuri astumassa ulos ravintolasta, kun sisään kiiruhti kovaa kyytiä pitkä, parrakas mies. Arvasin hänet välittömästi treffikumppanikseni. Onni oli kuin olikin puolellamme: kaksi minuuttia myöhemmin mies ei enää olisi löytänyt minua.

Anteeksipyynnöt olivat vuolaat ja rehelliset. Kulkuyhteyksien kanssa oli tullut ongelmia, minkä jälkeen mies ei vain ollut hoksannut paikkaa vaan kävellyt monta kertaa ohi tunnistamatta rakennusta ravintolaksi ensinkään. Akkukin oli juuri loppumassa. Annoin nopeasti anteeksi, varsinkin kun mies tarjosi vielä ruuat hyvityksenä. Asiaa auttoi myös se, että jo ensivaikutelma oli kaikin puoli miellyttävä: mies oli pitkä, komea, tyylikäs ja siististi parrakas, aivan täydellinen metsuriseksuaali, kuten viime vuoden muotitermi kuuluu. Täsmälleen sitä sorttia, joka vetoaa minuun.


Juttukin luisti hyvin, kanadalaisaksentti osoittautui yllättävän miellyttäväksi. Juttelimme kieltenopiskelusta ja matkailusta, mies ihmetteli suomalaista saunakulttuuria ja esitteli minulle puhelimestaan Kanadassa oleilevan kissansa kuvaa. Varma keino sulattaa sydämeni! Ravintolassa viihdyimme helposti parikin tuntia, ja sen jälkeen mies ehdotti vielä kahveja. Hänellä oli mielessään ihastuttava paikka, jossa en ollut aiemmin käynytkään, ja hengailimme vielä toista tuntia niitä näitä jutellen. En voinut olla miettimättä: mikä siinä on, että ulkomaalaiset miehet ovat niin sulavia heti ensimmäisillä treffeillä? Omalla tavallaan iltapäivä muistutti minua ensimmäisestä kohtaamisestani Brittimiehen kanssa. Fiksuja ja hauskoja miehiä, puheliaita mutta sopivasti maan pinnalla molemmat. Tietysti otokseni on hurjat kaksi ihmistä ja hekin kahdesta eri maasta, joten paha lähteä tekemään sen enempää johtopäätöksiä. Sanottakoon kuitenkin, että positiivinen käsitykseni natiivienglanninkielisistä miehistä vahvistui entisestään.

Bussipysäkillä sain halauksen, mutta en oikeastaan kovinkaan suurta selvyyttä jatkosta. Kumpikaan ei puhunut uudesta tapaamisesta, vaikka pidin iltapäivää suorastaan loistavana. Jostain syystä minulla on silti sellainen tunne, että tapaaminen saattoi jäädä ainoaksi, vaikka minulla oli tyypistä ainoastaan positiivista sanottavaa. Ehkä epävarmuuteni syy on se, että yleensä olen tottunut siihen, että mies ottaa käsiinsä jonkinlaisen aloitteen seuraavan tapaamisen suhteen. En kuitenkaan ole edelleenkään saanut minkäänlaista yhteydenottoa, joten oletan, että mies ei sitten kuitenkaan ollut niin innostunut, että näkisi tässä suurempaa potentiaalia. Harmi, jos näin on. 

Tässä tapauksessa kokemus oli sen verran positiivinen, että aion ottaa parin päivän kuluessa vielä itse yhteyttä, jos miehestä ei kuulu. Jos sekään ei tuota tulosta, luulen silti jääväni treffeistä plussan puolelle: juuri tällaiset hauskat kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ovat koko nettideittailun suola - tosiasia, joka aina välillä pääsee unohtumaan. 

Tällaisten tyyppien vuoksi tykkään yhä nettideittailusta.



PS. Ai niin. Joku oikein tarkkasilmäinen saattaisi huomata, etten edelleenkään ole tehnyt erillistä postaustaan edes edellisestä, 19. deittikumppanistani. Sellainenkin on vielä tulossa, lupaan. Aivan lopussaan sekään tarina ei nimittäin välttämättä vielä ole.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Toisen naisen kengissä

Silläkin uhalla, että menetän kaikenlaisen moraalisen uskottavuuteni ja kunnioitukseni, nyt on tunnustettava jotain: lähdin perjantaina varatun miehen matkaan. En vahingossa enkä tietämättäni, vaikka mielelläni niin väittäisinkin. Kyseessä on sama mies, joka on vilahtanut blogissa jo muutaman kerran. Hauska, mukava, hyvännäköinen tyyppi – jolla on toisessa kaupungissa asuva tyttöystävä, on ilmeisesti ollut jo monta vuotta.

Miten tähän päädyttiin? Jo ensimmäisellä tapaamisellamme reilu vuosi sitten sain sellaisen käsityksen, että mies on minusta kiinnostunut. Näin kirjoitin blogiini joulukuussa 2013: "Samalla tutustuin toiseenkiin tyyppiin, jonka kanssa juttelu sujui vähintäänkin mukavasti. Illan kuluessa pyörimme jatkuvasti yhdessä, tanssimme, juttelimme, nauroimme. Kiinnostavan oloinen tapaus, ihan hyvännäköinenkin. Vastoin parempaa tietoa olisin ehkä väittänyt, että hän yritti aivan selvästi iskeä minua."

Tuolloin "parempi tieto" kertoi, että herra olisi ollut kihloissa asti, mutta tästä en ole edelleenkään saanut varmuutta. Varattu joka tapauksessa, sen tietävät kaikki. 

Ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen olin pian varattu myös itse aina syksyyn asti, enkä muista, että olisimme tällöin olleet kovinkaan paljon tekemisissä. Syksyn kuluessa olemme kuitenkin vaihtaneet silloin tällöin muutamia sanoja lämpimään sävyyn ja mies on toisinaan kiikuttanut käteeni drinkin ihan pyytämättä ja yllättäen. Joulukuussa tilanne kulminoitui muutamiin jatkopusuihin, minkä jälkeen mies ilmeisesti pyrki hieman välttämään vauhdikkaita juhlia samassa paikassa kanssani. Nyt ymmärrän hyvin, minkä vuoksi.



Perjantaina olimme jälleen tutussa paikassa juhlimassa, tunnelma oli katossa ja kummatkin meistä kovasti menotuulella. Jonkinlaista kemiaa välillämme oli, siitä ei pääse mihinkään: pyörimme koko illan yhdessä, enkä voi väittää, ettenkö olisi huomannut, että miehen elkeet olivat selvästi lähentyvää sorttia. Jossain vaiheessa sain taas muutaman pusun ja melko yksiselitteisiä ehdotuksia siitä, että voisin jatkaa iltaa hänen luokseen.

En lähtenyt siltä seisomalta, viivyttelin vastaustani. Ehdotukset kuitenkin toistuivat ja mies tuntui olevan niiden suhteen tosissaan. Neljän aikaan myönnyin; hyppäsimme samaan taksiin. Mies maksoi.

Perillä olin totta puhuen vähän liian väsynyt ja vähän liian humalassa, jotta yöstä olisi voinut tulla erityisen ikimuistoista. Aamu sujui ihan mukavissa tunnelmissa, ei mitään suurempia jäätymisiä. Kävellessäni bussipysäkille minulla oli oudon huoleton olo. Tuntui siltä, että nyt pitäisi katua, enkä silti oikein osannut.

Luulen, että mies on hoitanut sitä puolta minunkin edestäni. Eilen vuorossa olivat vielä toisetkin juhlat, jonne itse ilmestyin vasta jatkoille, ja siinä vaiheessa mies oli jo kadonnut paikalta. Ehkä parempi niin.



Vähän tässä pitää kuitenkin pysähtyä miettimään. Teinkö väärin? Jollakin mittarilla ihan varmasti kyllä. En tosiaankaan tahtoisi olla tyttöystävän kengissä enkä tietenkään haluaisi, että joku muu lähtisi oman poikaystäväni luokse yötä viettämään.

Toisaalta en millään tavoin tunne naista, vaikka olenkin hänet joskus ohimennen nähnyt. Kavereiden miehiin en missään nimessä koskisi, mutta tässä tapauksessa minulla ei ollut mitään erityistä sidettä tyttöön. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että niin kauan kuin petetty ei ole kolmannen osapuolen ystävä, vika ja vastuu on viime kädessä täysin pettäjän harteilla. Varattu osapuoli on se, joka on rikkonut lupauksensa ja pettänyt luottamuksen, hän eikä kukaan muu.

Tässä tapauksessa oli täysin selvää, että mies oli meistä se aloitteellinen toimija. Jos tyttö en olisi ollut minä, se olisi luultavasti ollut joku toinen. Moni muukin on huomannut, että kyseisellä herralla on juhlissa usein iskumoodi käynnissä, vaikken olekaan kuullut, että juttu olisi muiden kanssa ihan näin pitkälle mennyt.

En ole ratkaisustani mitenkään ylpeä, mutta en välttämättä myöskään kadu tai toimisi toisin, vaikka mahdollisuus tulisi. Vähän surullista, mutta sinkkuna oppii tarttumaan tilaisuuteen lähteä mukavan miehen matkaan silloin kun sellainen tulee kohdalle. Olen valmis menemään melko pitkälle, että aina ei tarvitsisi herätä yksin.

Tällaiseenkin se toisinaan johtaa.


CC-kuvat täältä ja täältä.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Aikaa ahdistua

Minulla on viime aikoina ollut aivan liikaa aikaa. Se ei tiedä hyvää. Lähinnä
– ahdistun asioista, jotka kuitenkin periaatteessa pitäisi tehdä, mutten tee (lue: gradu)
– istun hirvittävän paljon liikaa koneella (mitä kertoo se, että sormeni ovat viime viikkoina olleet kipeänä?)
– liikun aivan liian vähän (tänään en ole edes poistunut kämpästäni) ja
– huomaan kipeän kirkkaasti olevani yksin.

Viikonloppuisin menee hyvin. On juhlia, on illanviettoja, on valmistujaisia ja synttäribileitä. Kun on suuri kaveripiiri ja aktiivinen opiskelijaelämä, ei perjantaita ja lauantaita tarvitse juuri koskaan viettää itsekseen, ellei halua. Sunnuntaitkin kuluvat vielä viikonlopusta palatessa, kämppää siivotessa, ruokaostoksia tehdessä, lehtiä lukiessa. Sitten: ei mitään. Tyhjää tyhjää tyhjää.

Herään kun jaksan, luen lehden, laitan ruokaa, selaan nettiä ja jo iltapäivästä huomaan, etten keksi enää mitään tekemistä. Pelaan typeriä mobiilipelejä. Järjestelen kaappeja. Alan lukea Anna Kareninaa.


Tajuan, kuinka erilainen tilanne olisi, jos minulla olisi poikaystävä tai edes jonkinlainen vakituisempi säätö. Mitä kaikkea voisimmekaan tehdä! Käydä luistelemassa, testata uutta vietnamilaista, arvostella tv-kokkeja, käydä kävelyllä. Mitä vain. Yhdessä pienet arkiset asiat ovat kovin paljon enemmän. Onhan minulla tietysti kavereita, mutta ei heitä tässä iässä enää joka ilta kutsuta kylään, ei varsinkaan kun tapaamme joka tapauksessa viikonloppuisin (ja parhaiden kanssa hyvä jos edes parin kuukauden välein, niin eri suunnilla asumme). Kaikilla on omat elämänsä, useimmilla vilkkaammat kuin minulla tällä hetkellä. Sinkkukerhomme viidestä jäsenestä kolmella on nyt vakituisempia kuvioita ja neljännelläkin joku, jonka voi pyytää yöksi kun siltä tuntuu. Minä olen sitten se viides.

Niin hullulta kuin se kuulostaa, tekemättömyys ja tietämättömyys stressaavat minua enemmän kuin mikään kiire ja deadline-suma koskaan. Minun kohdallani stressi näkyy varmimmin yhdestä merkistä: itkeskelen ilman syytä. 

Tänä iltana kirjoitin Brittimiehelle viestiä. Ei mitään ihmeempiä: kerroin viime aikojen kuulumisista, opiskelukuvioista, reissusuunnitelmista. Yhtäkkiä alkoi itkettää, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ahdisti, puristi, painoi.


Saattaa asialla tietysti jotain tekemistä olla senkin kanssa, että minun ja Brittimiehen välit ovat tapaamisemme jälkeen muuttuneet. En ole sanonut sitä vielä ääneen, en ehkä halunnut myöntää sitä. Niin asia kuitenkin on. Kirjoittelemme toki edelleen pitkiä viestejä, mutta harvemmin kuin aikanaan, harvemmin ja jotenkin sieluttomammin. Puhumme yleisistä kuulumisista, asioista joita voisi sanoa oikeastaan kelle tahansa. En tiedä, missä tai kenessä vika pohjimmiltaan on, mutta tietysti se surettaa. Välillämme on jonkilainen möykky, josta kumpikaan ei oikein osaa puhua. On keskustelu, joka meidän olisi pitänyt käydä kun näimme ja jonka puute estää nyt kaiken luontevan, arkisen läsnäolevan kommunikaation. 

Joskus saatoin kirjoittaa, kuinka bussipysäkillä on kylmä ja kuinka harmittaa, etten ottanut hanskoja mukaan. Vastauksena sain lapaset, tai ainakin kuvan niistä. 

Pitkän junamatkan aikana Brittimies saattoi kirjoittaa minulle "It's boring here, entertain me", ja pidimme toisillemme seuraa monen tunnin ajan. 

Baari-iltojen jälkeen saatoimme molemmat raportoida toisillemme kotimatkasta, kertoa vastaantulevista laitapuolenkulkijoista ja tyhjistä metrovaunuista. Lähettää kuvat kotiovista, kun pääsimme perille kumpainenkin. 

Hymyilin spontaanisti, nauroin viesteille usein ääneen.

Enää se ei ole samanlaista. Voi mennä viikko, ennen kuin saan vastauksen viestiini; harvoin kumpikaan vastaa saman päivän sisällä. Viestit ovat toki mukavia ja ystävällisiä, paikoilleen varsin sydämellisiäkin. Eivät kuitenkaan samalla tavoin hykerryttäviä, hellyyttäviä. Pohjimmiltani luulen, että muutos juontaa juurensa viime kevääseen. Kun aloin tapailla Opettajaa, viestittelin harvemmin enkä monen kuukaudenkaan kuluessa saanut kerrottua, että olen tavannut jonkun. Brittimies sai tietää asiasta vasta Facebook-parisuhdestatuksestani, ei suoraan minulta. Olihan se väärin, olihan se hirvittävän tökeröä ja tylyä nyt kun asiaa ajattelen. Ehkä jotain katosi tuolloin eikä enää palannut, vaikka pian erosinkin.



Mieli on haikea, tulevaisuus tänä iltana harmaa. Onneksi se menee ohi, tiedän kyllä sen. Oikeasti kaikki on silti pohjimmiltaan hyvin.

Huomenna on taas helpompi hymyillä. Helpompi hengittää.


Kuvat täältä, täältä ja täältä.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Pientä säpinää ja turhaa draamaa

Jos jotain olen säädöistäni oppinut niin ainakin tämän: yksi yö johtaa yleensä toiseen. Harvan tutun kanssa olen päätynyt jatkoille niin, etteikö kuvio olisi ennemmin tai myöhemmin kertautunut uudelleen. Viikonloppuna sain siitä taas pienen muistutuksen.

Perjantaina juhlimme ystäväni valmistujaisia. Ilta oli hauska ja tuttuja naamoja riitti. Pikkutunneilla lyöttäydyin yhteen Sijoittajan ja alkusyksyisen yöseuralaiseni kanssa. Keskustelimme niitä näitä, söimme yli jääneitä ruokia, joimme skumppaa. Jossain vaiheessa Sijoittaja ilmoitti lähtevänsä kotiin, enkä löytänyt ilmoituksesta mitään, minkä olisin voinut tulkita kutsuksi. Annoin mennä. Jäimme aiemman seuralaiseni kanssa kahden.

Aika pian päätimme lähteä kotiin – yhtä matkaa, naapureita kun kerran ollaan. Kuinka ollakaan, parkkipaikalla tiemme eivät eronneetkaan. Vaikka olemme pysytelleet ensimmäisen yömme jälkeen varsin neutraaleissa tunnelmissa, en varsinaisesti ihmetellyt asiaa. Sain taas kiitellä itseäni optimistisesta tavastani siistiä kämppäni ennen juhliin lähtöä. 


Yö oli hyvä, eikä miehellä ollut mitään kiirettä kotiinsa vielä seuraavanakaan aamuna. Tunnelma oli yllättävän rento, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Satun nimittäin tietämään, että miehellä on aika paljon muitakin virityksiä suuntaan ja toiseen. On vähän liian paljoja toivova friends with benefits -tyttö, jota mies pyörittelee mielensä mukaan, ja on nuoria, ihastuneita fuksityttöjä, joita tämä pyytää treffeille ja joille väittää, että samainen tyttö on jo historiaa. Pelimies, etten sanoisi. Oma onneni on se, etten pohjimmiltani ole mieheen mitenkään sydänjuuriani myöten ihastunut, vaikka tämä melkoisen komea ja mukava onkin. Minulla ei ole pienintäkään halua liittyä perässäroikkujien joukkoon. Otin yön kivana pienenä plussana, mutta en aseta suurempia toiveita jatkolle. 

Toki mieskin tietää, että minulla on ollut säätöä muun muassa tämän hyvän kaverin Suomenruotsalaisherran kanssa. Oli kuulemma pikkujoulujen jälkeen oikein viestitellytkin asiasta ystävälleni Humanistikaverille. Ehkä siksi molemmat osasivat ottaa jutun sellaisena kuin se on: satunnaisena yhteisenä yönä, ei enempää. 


Seuraavana iltana eli eilen tajusin hyvin selkeästi, miksi minun ei missään nimessä ole syytäkään hukata tunteitani kyseiseen herraan. Vuorossa olivat toiset juhlat osittain samalla porukalla, mutta tällä kertaa paikalla oli myös aiemmin mainittu friends with benefits -tyttö. Puolenyön aikaan molemmat katosivat paikalta yhtä aikaa. En ihmetellyt, mutta en pahoittanut myöskään mieltäni sen suuremmin. 

En kuitenkaan ollut oikein juhlatuulella, joten lähdin itsekin kotiin jo ennen yhtä. Eniten harmitti lähinnä se, että aamulla kuulin Sijoittajan ilmestyneen paikalle vielä sen jälkeen. Hänessä jos jossakin roikun kyllä ihan yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka tänä syksynä olen uskoakseni onnistunut peittämään asian ja käyttäytymään kiitettävän kaverillisesti.

Tämä kaikki kuulostaa omissa korvissanikin melko tylsältä, tyhjältä ja tuloksettomalta. Mikään ei johda mihinkään. Samaan täysin turhan draaman sarjaan voisin vielä lisätä varatun miekkosen, joka pussaili minua joulukuisilla jatkoilla. Humanistikaveri tiesi kertoa, että tapahtuneen jälkeen tämä on käyttäytynyt hyvin syyllisen ja myöntyvän oloisesti tyttöystäväänsä kohtaan ja välttänyt bileitä, joissa voisi törmätä minuun.

Onhan nämä piirit jo vähän nähty. Onneksi elämässäni tapahtuu kuitenkin muutakin. 


Työkuviot näyttävät paremmilta kuin pitkään aikaan. Olen käynyt loppuvuodesta läpi monivaiheista haastattelua, jonka viimeinen osa on huomenna. Jos kaikki menee hyvin, saan keväälle oman alani töitä, jotka voivat parhaimmillaan poikia hommia pitkälle tulevaisuuteen.

Olen myös törmännyt netissä poikkeuksellisen kivan oloiseen kanadalaismieheen, joka ehdottaa treffejä ensi viikoksi. Tästä enemmän mahdollisen tapaamisen jälkeen, mutta pitkästä aikaa vastassa on tyyppi, joka vaikuttaa profiilinsa ja viestiensä perusteella enemmän kuin "ihan kivalta".

Sormet ristiin!

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Deitti–suomi–deitti-sanakirja

Neittideittailu-urani aikana olen huomannut, että treffipalveluissa piilee aivan omanlaisensa erikoissanasto. Yksinkertaisten sanojen takana on paljon enemmän kuin ensialkuun näyttää, mutta kun viestejä oppii tulkitsemaan, on huomattavasti helpompi karsia pois tapaukset, joiden kanssa yhteistä tulevaisuutta ei todennäköisesti ole luvassa. 

Joku toinen saattaa toki tulkita sanoja varsin toisellakin tapaa ja olla ihan oikeassa, mutta tässä omat tulkintani muutamista deittimaailmassa usein vastaan tulevista lausahduksista.

"Haen luotettavaa seuraa." = Haluan pettää ilman että vaimo/tyttöystävä saa tietää.

"Minulla ei ole alkoholiongelmia, en käytä huumeita ja luottotietoni ovat kunnossa." = Lähipiirissäni tällaisia ongelmia on.

"Vihaan valehtelua, pettämistä, selkäänpuukottamista, paskan puhumista, sovittujen juttujen perumista ja nalkuttamista." = Olen yhä katkera eksälleni.

"Olen aluksi ujo, mutta kun tutustutaan paremmin niin juttua riittää." = Ei kannata toivoa liikoja ekoilta treffeiltä. 

"Etsin urheilullista naista." = (Useissa tapauksissa:) Etsin hoikkaa naista.

"Lihavat yh-mammat, itsekeskeiset narsistit ja isin rahoilla elävät hienohelmat, älkää vaivautuko." = Olen luonteeltani pahansuopa. Ei kannattaisi vaivautua muidenkaan.

"Jaa, mitähän tähän nyt alkuun laittaisi. Olen huono kertomaan itsestäni, mutta oon siis tällainen ihan perus jantteri, tykkään käydä salilla ja näin." = Älä odota säkenoivää keskusteluyhteyttä.

"Olen nuorekas." = Olen paljon vanhempi kuin toivoisit, mutta haluaisin nuoren naisen ja kuvittelen näyttäväni parikymppiseltä. 

"Etsin seikkailua." = En etsi mitään vakavaa.


Kuulostinkohan nyt itse jotenkin katkeralta? Ehkä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. En yritä sanoa, että kaikkien deittikumppanien kaapeissa piilisi ikäviä luurankoja. Kunhan opettelee tulkitsemaan tiettyjä varoitusmerkkejä, on kuitenkin paljon helpompi löytää joukosta oikeat aarteet – heitäkin nimittäin on!

Onko vastaan tullut muita kiertoilmauksia, joita olisi hyvä osata tulkita?

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Lunastamattomia lupauksia

Vuosi sitten tein kaveripoikani kanssa uudenvuodenlupauksen: vuoden 2015 koittaessa kumpikaan meistä ei olisi enää sinkku. Alkuvuosi näyttikin rohkaisevalta. Meistä kumpikin kohtasi netissä mukavan tyypin, tapaili jonkin aikaa ja rupesi seurustelemaan. Joulukuussa vietettiinkin sitten jo kaverini ja tämän Tinder-tyttöystävän tupareita. Suloinen pariskunta, sitä he ovat.

Kuten tiedetään, omalta osaltani tarina ei päättynyt aivan yhtä onnellisesti. Lupauksesta huolimatta syksy toi tullessaan eron, ja sinkkuelämä jatkuu edelleen.

Aivan toimeton en toki loppuvuonnakaan ollut. Nettitreffeillä kävin viiden tyypin kanssa, ja tuttavapiiristäkin yöseuraa löytyi silloin tällöin. Ehdoton kohokohta oli matkani Saksaan iki-ihanaa Brittimiestä tapaamaan. Unohtumaton viikonloppu, mutta ei siitä sen suurempaa suhdetta silti syntynyt.


Kysymys kuuluu: miten käy vuonna 2015? Lupauksia en tällä kertaa tehnyt, mutta se ei tarkoita, etteikö toiveita olisi. Jos valita saa, tahtoisin jo hiljalleen löytää elämäni miehen. Tänä vuonna edessä mitä todennäköisimmin häämöttää valmistuminen ja astuminen työelämään. Opiskelijabileet alkavat hiljalleen jäädä vähemmälle ja aikaa olisi parisuhteellekin – jos sellainen vain olisi. Haaveilen tilavasta kaupunkikaksiosta, kissasta ja muutaman vuoden kuluttua kenties lapsistakin. Näistä kissa on ainoa, johon minulla on yksinäni mahdollisuus, ja sellaisenkin vastuun jakaisin mielelläni jonkun toisen ihmisen kanssa. Vaikka olen onnellinen, pitemmän päälle elämäni ei etene yksin.

Sinkkuaikanakin näköpiirissä on yleensä ollut sentään jotain, edes pieniä mahdollisuuksia ja kipinän alkuja. Nyt ei mitään. Vanhat tapaukset ovat siirtyneet vakaasti kaverilinjalle tai sitoutuneet omille tahoilleen. Loppuvuoden juhlat osoittivat, että opiskelijapiireistäni uusia kiinnostavia miehiä ei enää juurikaan löydy ja vanhemmat on nähty jo vähän turhankin monta kertaa. Brittimiehen kanssa olen edelleen jatkuvasti yhteyksissä ja viestit ilahduttavat minua aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta järki sanoo, että tästä langasta on turha roikkua: välimatka on liian suuri emmekä edelleenkään ole edes selvittäneet, mitä välillämme on vai onko mitään. 

Siksi onkin aika taas tarttua härkää sarvista.  Koska aikomuksenani ei ole aloittaa uutta supersosiaalista harrastusta eikä ryhtyä notkumaan seuranhaussa baarien narikassa kello kolme, vaihtoehtoja jää yksi: internetin ihmemaailma. Loppuvuotta kohti aktiivisuuteni on jatkuvasti hiipunut enkä aina ole vastannut kiinnostaviinkaan aloitteisiin. Ehkä pitäisi. 

Viime päivinä olenkin taas tykkäillyt Tinderissä ja vastaillut viesteihin Suomi24:ssä. Täydellistä napakymppiä ei ehkä vielä ole tullut vastaan, mutta treffejä varmasti tulisi, jos jaksaisin sellaisia ryhtyä sopimaan. 



Aion pitää silmät auki. Jos niin kurjasti käy, että aloitan myös vuoden 2016 sinkkuna, ainakaan yrityksen puutteesta se ei tule johtumaan!


CC- kuvat täältä ja täältä.