maanantai 21. joulukuuta 2015

26. treffikumppanini: huomaavainen lääkisopiskelija

Tämän postauksen piti olla kovin toisenlainen. 

Vain muutama päivä sitten kerroin siirtyneeni sinkkuudesta tapailuvaiheeseen, heränneeni vielä samana aamuna ihanan miehen vierestä. Tarkoitukseni oli kertoa tarina, joka alkaa ensimmäisistä treffeistä ja päättyy alkavan suhteen tyytyväiseen tasapainoon ja odottavaan onneen, tulevaisuuden lupaukseen, valoon pitkän pimeyden jälkeen. 

Niin kuvittelin kaksi päivää sitten. Viime yönä tarina taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Äkkiarvaamatta, varoittamatta, olenkin jälleen tyhjän päällä.



Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Lokakuun lopussa sain suosikkipalstallani Suomi24 Treffeillä mutkattoman mukavan viestin mieheltä, jonka nimeän opiskelualansa perusteella Lääkäriksi, vaikkei hän olekaan vielä valmistunut. Miehessä oli kaikki kunnossa: fiksu teksti, hyvä kuva, elämän palaset paikoillaan. Ikä tosin mietitytti aluksi: kaksi vuotta vähemmän kuin minulla, joka olen vuosikaudet julistanut kaikille, etten kiinnostu itseäni nuoremmista miehistä. Mitään muuta vikaa en kuitenkaan löytänyt, joten päätin antaa mahdollisuuden, astua itse määrittelemieni hölmöjen rajojen ulkopuolelle. 

Tapasimme kahvilassa. Aluksi juttu vaati vähän käynnistymisaikaa ja huomasin jännittäväni ja höpötteleväni liikaa tyhjyyttä täyttääkseni. Hiljalleen keskustelu alkoi kuitenkin sujua, ja lopulta poistuimme vasta kun kahvila sulkeutui. Halasimme, vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme toistekin. Ikä ei tuntunut enää kovinkaan oleelliselta seikalta.

Seuraavilla treffeillä kävimme syömässä ja kuljimme merenrantaan. Täydeksi yllätyksekseni Lääkäri oli varautunut kävelyretkeemme: hän oli ottanut mukaan kaakaota ja pientä syötävää ihan vain treffejämme varten. Olin vaikuttunut ja ilahtunut. Olin jo melkein unohtanut, millaista on, kun toinen ihminen panostaa johonkin ihan vain minun vuokseni. Suutelimme ensimmäisen kerran, kävelimme käsi kädessä takaisin kohti keskustaa.

Seuraavalla viikolla mies pyysi minut luokseen syömään: itse graavattua lohta, täydelliseksi liekitettyä crème brûléeta. Juttu sujui, viini maistui, olin edelleen kovin yllättynyt ja onnellinen. Jäin yöksi. 

Sen jälkeen kaikki alkoi kulkea omalla painollaan: tapasimme muutamia kertoja viikossa, katsoimme leffoja sängyssä, laitoimme ruokaa ja kävimme katsomassa, kun kaupungin jouluvalot sytytettiin. Opin Lääkärin ovikoodin, totuin siihen että hän otti äänekkäästi tikittävästä pöytäkellostani paristot yöksi pois. 



En rakastunut välittömästi ja päätä pahkaa – en ollut aivan heti varma, onko meillä riittävästi yhteistä. Taustamme olivat erilaiset, poliittiset arvomme hieman toisistaan poikkeavat, tapamme viestiä erityyliset. Vähitellen vakuutuin kuitenkin siitä, että vaikka ajattelimme joistakin asioista eri tavoilla, pystyimme keskustelemaan niistä järkevästi ja kiinnostavasti. Väittelimme filosofiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nousimme keskiyöllä sängystä piirtelemään keskusteluaihettamme havainnollistavia matemaattisia käyriä. 

Huomaamattani ihastuin. Lääkärin lähellä oli helppoa ja mutkatonta olla. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin kukaan aikoihin, osasi katsoa silmiin ja rutistaa tiukasti kun sitä tarvitsin. Nukahdin hänen viereensä usein hymy huulilla. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. 

Samaan aikaan minussa eli kuitenkin pieni epävarmuus, jonkinlainen hienoinen huoli, joka teki minut aavistuksen verran varautuneeksi, esti antamasta kaikkeani. Tiesin, että Lääkäri oli eronnut pitkästä suhteesta vain muutamia kuukausia aikaisemmin, enkä voinut olla miettimättä, vertaisiko hän minua eksäänsä. Etsisikö vain korviketta, hakisiko laastaria haavoihin? Olin huomaavinani pieniä merkkejä edellisestä suhteesta siellä täällä. Sängyssä Lääkärillä oli yhä oma puolensa, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. 

Tämän viikon aikana kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, keskustelumme olivat venyneet aamuyöhön ja aikaiset herätykset aamupäivään. Eilisiltana saavuin Lääkärin luokse odottavin mielin, itse tehty joulukortti laukussa. Näkisimme viimeisen kerran ennen kuin lähtisin joulunviettoon kotimaisemiin, ihana ilta tiedossa!

Katsoimme leffan ja vähän toista kunnes nuokahtelin, ehdotin nukkumaanmenoa. Valojen sammuttua Lääkäri ei kuitenkaan hakeutunutkaan viereeni kuten tavallisesti, ei puhunut mitään, vältteli katsettani. Kysyin, onko kaikki hyvin. 

Ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.



Vaikka Lääkäri oli vakuuttanut päässeensä yli edellisestä suhteesta, niin ei sitten ollutkaan. Kuluneella viikolla hän oli törmännyt eksäänsä ja herättänyt ajatukset, jotka luuli jättäneensä jo taakseen. Ei enää tiennyt mitä tahtoi, tahtoiko mitään. 

Vaikka minulla oli ollut aavistukseni, olin järkyttynyt ja yllättynyt – ja pohjattoman surullinen. Katselimme toisiamme silmiin, yritimme löytää sanat eteen tulleelle esteelle. Lääkäri halusi miettiä tilannetta, selvittää asioita itselleen. Sovimme, että pidämme taukoa joululomien ajan, kun olemme joka tapauksessa eri kaupungeissa. Hän miettii, minä odotan. 

Ymmärsin ratkaisua, enkä siltikään. Vaikka kuinka taistelin vastaan, kyyneleet kastelivat tyynyn ja sumensivat sanani. Itkemisestä ei tullut ollenkaan loppua, murhe pakahdutti ja lamaannutti minut täysin. Ajattelin laukussani yhä odottavaa joulukorttia, <3:llä minä. Lääkäri otti syliinsä, halasi ja silitteli, pyysi anteeksi. Lohdutti juuri niin kuin pitääkin. Silti nyyhkytin vielä kauan sen jälkeen kun hänen hengityksensä oli tasaantunut uneen. 

Aamulla kyyneleet palasivat heti kun avasin silmäni. Paljoa en puhunut. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen, halasi tiukasti, sanoi kauniita sanoja. Kysyi, milloin palaan kaupunkiin. Sanoi, että soitellaan. Annoin joulukortin ja kävelin bussipysäkille silmät turvonneina, huulet rohtuneina, sydän tyhjänä.

Soitellaanko tosiaan? Ei aavistustakaan. Aloite on nyt hänellä, kaikki on hänestä kiinni. En aio lähetellä viestejä ellei hän lähetä, en roikkua perässä väkisin. Kahden viikon päästä olemme jälleen samassa kaupungissa ja silloin tiedän, onko meillä vielä tulevaisuutta. 

Yleensä en usko taukoihin ihmissuhteissa. En juuri koskaan.
Yritän valmistaa itseäni pahimpaan. 



Huomenna on vuoden pimein päivä. Valo pakenee ennen kuin on ehtinyt kunnolla saapuakaan.

7 kommenttia:

  1. Voi ei, miten ikävää kuulla että tilanne on nyt mikä on. Innolla odotin tätä postausta, sillä kaipaan edes jotain romantiikkaa elämääni... Ehkä tämä tapaus on poikkeus sääntöön ja juttu jatkuu vielä. Anyway, toivon sulle kaikkea hyvää, ja mukavaa joulunodotusta kaikesta huolimatta. Terveisin pitkäaikainen lukijasi

    VastaaPoista
  2. Juu, kyllähän tämä tilanne itseäkin kovasti harmittaa, romantiikka kelpaisi täälläkin päässä. Toivotaan tosiaan, että asiat kääntyy vielä parempaan suuntaan, eihän tämä vielä aivan varmuudella ohi ole. Ja jos niin käy, ei auta kuin käydä jälleen uusiin seikkailuihin. Kiitos hurjasti, ja oikein ihanaa joulua sinulle myös! :)

    VastaaPoista
  3. Voiei kuulostaa ihan samalta kun mun viimeisin keissi! Ja siis siinä sama juttu, mies sano et häntä alkoikin ahdistaa ja sit hän todella epätyylikkäästi häipyi kuviosta. Edelleen tosin on epäselvää, onko hän hävinny vai ei. Mut kyllähän siinä itellä meni mieli sen verran matalaks, että käytännössä oon jo kuopannu koko jutun. Vaikka mistä sen tietää, jos hän joululomalla valaistuu ja lopettaa olemasta ahdistunu :D Kuitenkin uskon, että tollasessa tilanteessa tauko voi oikeesti auttaa. Kun ei kyse kuiteskaan oo siitä, että pitäis saada katella että onko parempaa, vaan oman mielen selvittelemisestä. Toivotaan parasta! :)

    VastaaPoista
  4. Lohduttavaa kuulla, että muutkin ovat olleet samassa tilanteessa! Olen samaa mieltä, on parempi selvittää ajatukset ensin itselleen ennen kuin lähtee rakentamaan uutta suhdetta, ja tietyllä tapaa on parempi, että tämä keskustelu käytiin nyt eikä kuukausien päästä. Toivon tietysti vielä jatkoa, mutta nyt kun olen ehtinyt sulatella asiaa muutamia päiviä, uskon, että elämä jatkuu, vaikka tämä juttu loppuisikin. Aika näyttää, uudenvuoden jälkeen olen toivottavasti taas viisaampi. :)

    VastaaPoista
  5. Miten mulle kävi ihan samalla tavalla :DD ensin se tuntu niin maailman lopulta, mutta noin tarkemmin ajatellen, onhan niitä muitakin miehiä tällä planeetalla...

    VastaaPoista
  6. Ei hiivatti, kolmas kommentoija jolle on käynyt ihan TÄSMÄLLEEN samalla lailla :DD Vasta alotettuun sinkkublogiin (huomatkaa toiveikkuus) en ole vielä saanut aikaseksi kertoa tästä keissistä mut lyhyestä virsi kaunis: tinderistä eka bongaus poiki treffit, poiki toiset, poiki kolmannet ja päädyttiin tapailemaan muutaman kuukauden. Sillä erotuksella että minä naisena en ollut valmis, tapailtiin ihan hissukseen ja rauhassa ja lopulta kun minä lämpenin ajatukselle uudesta parisuhteesta päätti mies ettei se sit enää tuntunutkaan oikealta :P Ja juurikin just ennen joulua, jestas. Mikä tää miesten jouluahdistus oikeen on?

    Sen verran mulla oli ryhtiä et sanoin miehen epäröintiin et jos ei tiedä niin sit ei kyl enää tapailla :) Uhkaavasti vaan epäilen ettei tää vielä ollut tässä vaan tää tarina jatkuu vielä jossain vaiheessa...

    VastaaPoista
  7. No johan on, tätä on nyt näköjään liikkeellä! Mutta oon kyllä taipumassa samalle kannalle: jos toinen rupeaa kovasti epäröimään jo suhteen alussa, jatkonäkymät eivät välttämättä ole kovin ruusuiset ja helpoimmalla saattaa selvitä, kun osaa päästää ajoissa irti koko jutusta. Mutta uudet verkot vain vesille, onneksi miehiä on muitakin. :)

    VastaaPoista