keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 



Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 



Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti